Mennyttä ja tulevaa

Helmikuisena maanantaina aamuauringon säteet paistavat Lastusten koulun ikkunasta sisään. Luokassa kuuluu vilkas puheensorina, jossa sekaisin vilahtelee suomen ja englannin kielen sanoja. Oppilaat ovat innoissaan Uudesta-Seelannista saapuneeseen vieraaseen. Whiri on kuin kotonaan 5. ja 6. luokan oppilaiden kanssa. Suomella onkin erityinen paikka hänen sydämessään. Yhteys Suomeen ja nykyisin myös Lempäälään ja Lastusiin on alkanut jo 24 vuotta sitten.

Omat kokemukseni veivät Uuteen-Seelantiin jo 90-luvun lopussa, jolloin vietin vuoden vaihto-oppilaana Gisbornen kaupungissa. Seuraavana vuonna minun lapsuuden perheeseeni Suomeen saapui vaihto-oppilas Uudesta-Seelannista. Avoimin mielin kylmään ja eksoottiseen maahan saapunut Whiri tunsi Suomen toiseksi kodikseen jo ensi vierailullaan, vuoden 2000 tammikuussa. Tuon vuoden aikana Whiristä tuli minulle pikkuveli.

Ystävyytemme rikkauksista ovat päässeet nauttimaan myös Lastusten koulun oppilaat jo yli 10 vuoden ajan. Whiri toimii kotimaassaan opettajana, joten lasten ja nuorten kanssa toimiminen on hänelle luontevaa. Whiri on käynyt Suomessa nyt 18 kertaa. Vuosien aikana suomen kielikään ei ole päässyt unohtumaan, vaan edelleen hän ymmärtää ja puhuu jonkin verran suomea.

Lastusten koulu ottaa ilolla kansainväliset vieraat vastaan. Vuosien aikana koululaiset ovat oppineet Whirin kanssa paljon Uuden-Seelannin maorien kulttuurista. Sekä perinteisiä kirjeitä, että myös videoterveisiä on liikkunut mantereiden välillä. Koronan etäkouluaikaan Whiri osallistui joka päivä tunneillemme. Oppilaat ovat innoissaan, kun pääsevät puhumaan englantia ihan oikean, ulkomaalaisen ystävän kanssa.

Lastusten koulun entisistä oppilaista yllättävän moni on käynyt vierailulla Uudessa-Seelannissa. Viimeisin vierailu on ihan tuore. Lastusten koulun entinen oppilas Aino Janatuinen kertoo matkastaan näin: ”Olin kuudennella luokalla, kun Whiri tuli koulullemme vierailemaan ja kertomaan omasta kotimaastaan. Hän kertoi Uuden-Seelannin upeasta luonnosta ja maailman vieraanvaraisimmista ihmisistä. Vierailun jälkeen kiinnostukseni Uuteen-Seelantiin heräsi. Tiesin, että sinne haluan matkustaa vielä joskus. Täällä sitä ollaan, melkein kymmenen vuotta myöhemmin. Uuden-Seelannin Queenstownissa, 17 098 kilometrin päässä kotoa. Reissua takana melkein kaksi kuukautta ja vielä viikko edessä. Matkalla olen nähnyt muun muassa delfiinejä, hylkeitä, tulivuoria, vuonoja ja mustia hiekkarantoja. Olen myös päässyt vierailemaan paikallisessa koulussa. Hienointa on kuitenkin ollut päästä tutustumaan uusiin ihmisiin, oppimaan uusista kulttuureista sekä näkemään paikallisten elämää ja tapoja. Samalla olen päässyt myös kertomaan muille ihmisille omasta kulttuuristani sekä kotimaastani.”

Whiri toteaa, että vanhan maorilaisen sanonnan mukaan ihmisellä pitää olla kaksi kotia, jos toinen sortuu. Hänen kotinsa sijaitsevat Suomessa ja Uudessa-Seelannissa. Onneksi, koska tämän myötä Lastusten koulun oppilaat ovat monta kokemusta rikkaampia!

---

Oula Pihlajamäki aloitti Lastusten koulussa luokanopettajana tammikuussa 2012. Rehtorin tehtävässä hän aloitti tammikuussa 2023. Lastusten kylälle hän muutti perheineen syksyllä 2023. Harrastuksina on lentopallovalmentaminen ja puutyöt. Oranssi väri ei Oulalle edusta Tapparaa, vaan Raision Loimua.

Whiri Seeds on englantia, maoria, suomea, japania ja espanjaa puhuva Uuden-Seelannin maori, joka pitää toisena kotimaanaan Suomea. Ammatiltaan hän on opettaja ja puutarhuri. Hän harrastaa teräsmieskisoja, karatea ja maalaamista. Whiri on henkeen ja vereen Raision Loimun kannattaja ja erittäin intohimoinen saunoja.

Vierasta kieltä oppii parhaiten harjoittelemalla sitä käytännössä. Parasta käytännönharjoittelua on puhua kieltä sitä äidinkielenään puhuvien ihmisten kanssa. Lastusten kyläkoulussa onkin noudatettu tätä ohjetta jo vuosia. Koulussa on vieraillut paljon kansainvälisiä vieraita eri maista osittain juuri sen takia, että oppilaat saavat harjoitella kielitaitoa ja samalla oppivat uusia asioita eri kulttuureista. Joskus käy niin, että vierailut poikivat vastavierailuja ja tätä kautta syntyy huikeita mahdollisuuksia päästä näkemään ja kokemaan elämää maapallon toisella puolella sekä harjoittelemaan lisää käytännön kielitaitoa.

Kyläkoulussa useampaan kertaan vieraillut ja oppilaille tutuksi tullut uusiseelantilainen vieras, Whiri Seeds vastaanotti meidät vieraakseen Uuteen-Seelantiin kevättalvella 2023. Ennen kun pääsemme kertomaan huikeasta matkastamme, kerromme miten tähän tilanteeseen ylipäätään päädyttiin. Vuoden alussa ystävämme kertoi päättäneensä lähteä Uuteen-Seelantiin ja kysyi, että lähtisimmekö hänen mukaansa. No kenelläpä ei kylmän ja pimeän talven keskellä ajatus lämmöstä tuntuisi kihelmöintinä iholla tai mielikuva ilmiömäisen kauniista maisemista, merestä ja kymmenien kilometrien pituisista hiekkarannoista siintyisi verkkokalvoille. Kaukokaipuutakin oli, koska pitkään kestäneen korona-ajan aikana ei kotimaan rajoja tullut ylitettyä. Pian ajatukset kuitenkin palasivat takaisin arkeen. Syitä siihen, miksi matkalle ei voi juuri nyt lähteä löytyi lukuisia. Uusi-Seelanti on niin kaukana, että ei sinne kannata viikoksi tai edes kahdeksi lähteä. Useamman viikon poissaolot koulusta tai töistä, saatikka hinta mitä matkasta joutuisi lentoineen, yöpymisineen ja kulkemisineen maksamaan, olivat päteviä syitä yrittää unohtaa ajatus koko matkasta.

Ajatus reissusta ei kaikesta huolimatta poistunut mielestä, päinvastoin se pysyi siellä sitkeästi ja patisti toimimaan. ”Eikös teillä käynyt siellä Lastusten koulussa se uusiseelantilainen vieras?”

Saimme yhteystiedot koululta ja laitoimme rohkeasti viestiä. Näin alkoi matkan suunnittelu. Varasimme lennot Uuteen-Seelantiin ja etäinen haave päästä näkemään maan uskomattoman rikas ja monipuolinen luonto sekä kulttuuri alkoi muuttua päivä päivältä todemmaksi. Saimme Whiriltä tehtäväksemme kirjoittaa listan, johon hän pyysi kirjaamaan matkaan kohdistuvat toiveet. Kun toiveita kerran kysyttiin, niin tartuimme kynään. Koska matkaan olivat lähdössä hevoshullu lammasfarmari, yksi opettaja sekä yläkouluikäinen hurjapää, jotka kaikki nauttivat luonnossa liikkumisesta oli listalla mm. seuraavat asiat: tutustuminen paikalliseen lammasfarmiin, ratsastusretki kauniissa luonnossa, kouluvierailu, luontokohteet, joissa ei ole muita turisteja sekä mahdollisuus tutustua Uuden-Seelannin maori-kulttuuriin. Lisäksi kerroimme matkustavamme rinkat selässä ja mukana oli teltta ja makuupussit. Emme olettaneet tai edes ajatelleet sen olevan mahdollista, mutta Whiri halusi ottaa matkamme suunnittelun ja toteutuksen tehtäväkseen. Hän ilmoitti meille ainoastaan, että taksi tulee hakemaan meidät yöllä Aucklandin lentokentältä ja vie hänen ystävänsä luokse n. 150km päähän Hamiltonin lähellä sijaitsevaan pikkukylään. Näillä etukäteistiedoilla hyppäsimme junaan Lempäälän asemalta helmikuisena pakkaspäivänä. Kolmen vuorokauden, yhden junamatkan ja neljän lennon jälkeen olimme Uudessa-Seelannissa. Lopulta pääsimme maahan teltan ja tuliaisten säteilytyksen sekä erinäisten kyselyjen jälkeen. Olimme tullissa vakuuttavasti osanneet vastata, mitä aiomme lomallamme tehdä, vaikka meillä ei siitä ollut itseasiassa vielä aavistustakaan. Whirin järjestämä kyyti odotti lentokentän ovella ja kuljetti lopen uupuneet matkaajat maatilalle, joka sijaitsi vuoren rinteellä Pirongia nimisessä kylässä. Whiri oli meitä talon portilla vastassa ja aamuyöllä järjestettyjen maorinkielisten tervetuloseremonioiden sekä meille itsemaalattujen tervetuliaiskuvien jakotilaisuuden jälkeen pääsimme lepäämään varta vasten meitä varten sijattuihin vuoteisiin. Tunne siitä, että meitä oli odotettu ja että olimme todella tervetulleita näiden suomalaisittain ajateltuna vieraiden ihmisten elämään, oli todella vahva. Tiesimme heti, että matkastamme tulee kaikin puolin ikimuistoinen, ennen kokematon ja ainutlaatuinen elämys.

Vaikka kolmen viikon matkamme Uuden-Seelannin Pohjoissaarelle ehdottomasti ansaitseekin täydellisen matkakertomuksen kaikkine yksityiskohtineen, jätetään kuitenkin se vielä pöytälaatikkoon. Kerromme tässä kuitenkin vielä tiivistetysti matkamme kohokohdista ja toivelistan täyttymisestä.

Maatilalla Pirongiassa pääsimme tutustumaan Uuden-Seelannin uskomattomaan metsäluontoon, jonka kotoperäisen kasvillisuuden vaaliminen oli tilan emännän sydämen asia. Metsässä kasvoi mm. meille huonekasvina tunnetun Jukkapalmun näköisiä kaalipuita, Kowhai nimisiä lehtipuita, Kauri nimisiä havupuita, Nikaupalmuja ja tietysti erilaisia saniaisia. Hopeasaniaisen kuva onkin maan kansallistunnus, joka toistuu mm. rugbymaajoukkueen logossa, linja-autojen takapuskureissa sekä Taupo nimisen kaupungin pääkadun metallisissa viemärien kansissa.  Vierailimme samaisessa metsässä myös pimeällä, jolloin pääsimme näkemään isoja kallionseinämiä, jotka olivat täynnä kiiltomatojen aiheuttamaa tähtituiketta. Maatilalla illallispöydässä istui kansainvälinen porukka. Emäntä oli alkujaan kotoisin Saksasta, töissä oli kaksi ranskalaista nuorta miestä ja sitten me kolme matkaajaa Suomesta sekä alkuperäiset uusiseelantilaiset Whiri ja hänen ystävänsä. Maatilaelämyksen lisäksi pääsimme Pirongian kylässä vierailemaan paikallisilla maalaismarkkinoilla, joissa tuottajat ja käsityölaiset myivät tuotteitaan.  Muihin turisteihin ei pikkuisessa maalaiskylässä törmätty.

Maatilalta jatkoimme matkaa Whirin kyydissä Rotorua nimiseen kaupunkiin, jossa pääsimme kokeilemaan mökkeilyä leirintäalueella. Rotoruassa meitä odotti lukuiset elämykset mm. pääsimme kiipeilemään 40m korkeisiin punapuihin, tutustuimme Kiwi-lintujen pelastamiseen tarkoitetun lintutarhan toimintaan, laskettelimme jättiläiskokoisten Zorb-rantapallojen sisässä alas vuoren rinnettä sekä pääsimme vierailemaan maori-kylässä, Whakarevarevassa, joka on vielä tänä päivänäkin maoreiden asuttama. Maaperän kuumat lähteet mahdollistivat kylpemisen lämpöisessä vedessä. Jopa ruoka valmistettiin maaperän uumenista kuplivassa kiehuvassa vedessä sekä kuumassa höyryssä. Maorikylässä pääsimme seuraamaan maoreiden tansseja ja lauluja. Paikallisessa kulttuurissa on tapana kunnioittaa ja kiittää esiintyjiä esittämällä laulu. Niinpä mekin huomasimme olevamme tilanteessa, jossa lauloimme komeasti ”Kalliolle kukkulalle” satapäiselle yleisölle (jossa taisi olla 97 muutakin turistia) ja hierovamme neniämme yhteen maoripäällikön kanssa. Hongi-tervehdys on satoja vuosia vanha maorien perinne.

Rotoruasta matkamme jatkui kohti ison Taupo-järven rannalla sijaitsevaa Taupo-nimistä kaupunkia. Täällä seurueemme hurjapäälle ilmoitettiin, että syntymäpäivälahjaksi hänelle on järjestetty yllätys. Hänen tuli tehdä valinta, että kumman hän valitsee swing-vai benjiihypyn. Vielä muutaman viikon 13 vuotta vanha hurjapää ei kauaa epäillyt vastaustaan. Kun kerran Uudessa-Seelannissa ollaan, niin benjii-hyppy kuuluu asiaan! Niin tallentui huikea hyppy jännityksestä tärisevässä kädessä olevaan äidin kameraan. Hyppääjä ei tehnyt ainoatakaan ylimääräistä elettä tai päästänyt pihaustakaan, kun hän pudottautui sillalta turkoosina välkehtivän Taupo-joen yllä narun varaan. Hypyn jälkeen ihastelimme lähistöllä sijaitsevan Huka Fallsin vesiputousta, jossa ryöppysi vettä jopa 220 000 litraa sekunnissa. Illalla pääsimme pulikoimaan ulkoilmakylpylään, jossa altaiden vesi oli peräisin maan sisällä kiehuvista kuumista lähteistä.

Matkamme eteni vähitellen etelää kohti. Huikean kauniit maisemat vaihtelivat auton ikkunassa. Loputtomina aukeavat vihreät nurmikukkulat, valtavat laidunmaat, jotka ovat tuttuja monelle Taru Sormusten herrasta-trilogiasta olivat omiaan erityisesti suomalaisen lampurin mielestä luomaan rauhallista ja harmoonista mielentilaa. Toisaalta eksoottiset saniaismetsät muistuttivat, että olemme todella kaukana kotoa ja lisäsivät entisestään matkan seikkailun tuntua. Matkalla kohti Pohjoissaaren eteläisintä kaupunkia, Wellingtonia vierailimme yhden yön Whirin ystävän luona lammastilalla Kimboltonissa. Isäntä oli eläköitynyt matematiikan opettaja paikallisesta maoripojille tarkoitetusta katolisesta sisäoppilaitoksesta. Pääsimme osallistumaan poikakoulun aamunavaukseen ja kuulemaan oppilaiden laulamana katolisia kirkkolauluja. Musiikkia kuunnellessa ajatus harhautui pohtimaan Uuden-Seelannin historiaa, englantilaissiirtolaisten ja maorien kohtaamista n. 200 vuotta sitten.

Ennen Wellingtonin viikonloppua saimme vierailla vielä yhden yön Mastertonissa. Suureksi yllätykseksi meillä oli täällä mahdollisuus päästä seuraamaan kerintäkilpailujen mm-osakilpailua. Lampurina oli huikeaa päästä seuraamaan ammattiurheilijoiden sujuvaa lampaiden käsittelyä.

Viikonloppu Wellingtonissa oli huikea! Vietimme kokonaisen päivän maori-kulttuuria ja Uuden Seelannin luontoa esittelevässä Te Papa-museossa. Värikkäällä Cuba-streetillä nautimme kansainvälisestä tunnelmasta kahviloita ja pikkukauppoja kierrellen. Wellingtonista suuntasimme linja-autolla Whirin luokse Napieriin. Matkaa vuorten yli kertyi vain 325 km, mutta aikaa siihen kului 10 tuntia. Julkinen liikenne Uudessa Seelannissa on kovin vähäisen oloista. Matkan puolessa välissä, Palmerston North nimisessä pikkukaupungissa istuimme kahvilla 2,5 tuntia odotellen vaihtoyhteyttä Napieriin.

Napier sijaitsee Eteläsaaren itärannikolla noin puolessa välissä saarta. Kaupungin keskusta on erittäin kaunis Art Deco-tyylisine rakennuksineen. Napierissa tutustuimme lukuisiin uusiin ihmisiin, pääsimme tutustumaan mm. paikalliseen ala-asteeseen, kehitysvammaisten päivätoimintapaikkaan sekä uimaan tyynen meren aaltoihin kokeneen paikallisoppaan kanssa. Vietimme paljon aikaa rannalla keräten toinen toistaan upeimpia kiviä ja simpukoita. Sää koko reissun aikana oli oikein miellyttävä. Aurinko paistoi ja lämmintä oli päivällä n. 24 asteen verran.  Auringolta suojautuminen oli erittäin tärkeää, sillä jo 15 minuuttia auringonpaisteessa ilman suojakertoimia sai ihon punoittamaan.

Todellinen huipennus Uuden Seelannin retkellemme oli Tongariro-vuorten ylitys. Vietimme edellisen yön vuoriston läheisyydessä sijaitsevassa mökissä. Lähdimme vaeltamaan aamulla klo 6 tähtitaivaan tuikkiessa yllämme. Tongariron kansallispuisto on Unescon maailmanperintökohde huikaisevan kauniin vulkaanisen vuoriston sekä turkoosien rikkivesijärvien vuoksi sekä alueen kulttuurisen merkityksensä vuoksi. Vuoriston ylitys oli ehkä kaikkein huikaisevin kokemus koko reissulla! Vuoriston jylhät muodot, käsittämättömät värit ja alueen merkitys maoriväestölle oli voimakas ja kokonaisvaltainen kokemus. Lisäksi tietysti n. 10 tunnin vaellus kohtalaisen tiukkoine nousuineen ja laskuineen tuntui toki jonkin verran kehossakin.

Kokonaisuudessaan kokemus oli kaikkineen niin huikea, että lentokoneen pyörien noustessa ilmaan Aucklandin lentokentällä, silmät kostuivat ihan reippaasti ja tunne siitä, että tänne tulemme vielä uudestaan oli ja on edelleen vahva!

Niin kuin alussa totesimme, vierailut poikivat monesti vastavierailuja. Tämä tuli osoitettua todeksi jo muutaman kuukauden päästä kotiin saapumisemme jälkeen. Saimme kesällä viettää ikimuistoisen päivän maatilallamme Whirin isoveljen perheen kanssa. Kirjoittaessamme tätä kertomusta, olemme juuri muutama päivä sitten saaneet vieraaksemme Whirin ja hänen ystävänsä!

---

Kirjoittaja Hanna Sannamo on muuttanut miehensä, Jukka Vitikan kanssa Lastusiin, Ruonan tilalle vuonna 2001. Nykyään Ruona tunnetaan nimellä Tikanmäen tila, jossa Hanna toimii emäntänä ja tilan yhteydessä toimivan sosiaalialan yrityksen toiminnan johtajana. Yritys tarjoaa palveluasumista sekä työ- ja päivätoimintaa erityistä tukea tarvitseville aikuisille. Tikanmäen tilalla kasvatetaan luomulampaita ja lisäksi tilalla asustaa hevosia, minipossuja, kanoja, kaneja, koiria ja kissa. Eläimille viljellään rehut omilta pelloilta. Vapaa-ajallaan Hanna harrastaa ratsastusta, liikuntaa sekä lampaantaljoista tehtäviä käsitöitä.